I didn't come here to lose//AVOIN
Jul 24, 2018 22:16:29 GMT 1
Post by RavenGuardian on Jul 24, 2018 22:16:29 GMT 1
Rumfight
Ilmassa oli kuivaa pölyä joka piti sisällään hiekkatomua mitä tuuli heitti päin naamaa, kuolevaa aineista... kuolleiden hippusia. Kadut olivat autiona ja kaiken yllä porotti armoton aurinko. Se imeytyi harmaaraidalliseen turkkiini ja tuuli joka oli enemmänkin kuumaa pakotti nielemään tuota pahuksen pölyä. Minä tahdoin vain tulla humalaan. Kunhan vain löytäisin jonkin ihmisten hylkäämän räkälän niin asettuisin sinne. Minä en koskaan ole ollut mikään ihmisten lemmikki enkä kaipaa heitä. Oli vain hyvä kun olimem päässeet heistä eroon, mutta nyt riesana olivat taudinsaaneet enkä pahemmin liputtanut kuolleidenkaan puolesta. Minä en itsekään ollut ihan tavallinen kissa. Puolet minusta oli demonia. Päälle päin se ei pahemmin näkynyt jos ei välittänyt sinisestä harjaksesta, mutta minä tunsin kuinka tuo demonin veri sykki sydämeni kautta ja poltti suonissani. Minä elin vain taistellakseni, mutta minua ei houkuttanut yhtään ajatus siitä, että tulisin tuollaiseksi tahdottomaksi elukaksi kuten zombit. Siksi koetin suurimmin pysyä erossa niistä. Muiden kanssa voisin tapella. Tämä ei koskenut ainoastaan toisia kissoja. Minä tappelin kyllä koiraeläintenkin kanssa. Hyi että inhosin niitä kuolaavia idiootteja.
Kuljin tuota auringon paahtamaa katua pitkin tietäen vahvasti, että se kuului yhdelle niistä suuremmista koirien laumoista. Laumat eivät olleet kissoja varten ja niistä oli muutenkin melko turha välittää. Useimmat niistä eivät pahemmin edes huomioineet kissoja, mutta osasta noista kirpputurkeista oli hauskaa koettaa härnätä meitä. Sellainen rakki joka minulle tulisi rähisemään saisi kunnolla kuonoonsa.
Tämä paikka oli muuttunut melkoiseksi helvetiksi ja sitähän ne sanoivat että se suuri maanjäristys oli avannut portin kuolleiden valtakuntaan. Sieltä portista olivat tulleet kuolleidenja demonien lisäksi tuo tauti: Zombismi. Minua ei edelleenkään haitannut tämä tilanne suuresti. Olin aina muutenkin sopeutunut helvettiin paremmin kuin muualle. Ja niin kuin olin todennutkin, sääntö oli taistele elämästä ja vältä zombeja. Demonitkin tosin saattoivat olla aikamoinen riesa välillä. Heillä oli kykyjä, mutta puolidemonina myös minulla oli pieni ote sellaiseen. Pystyin vaikuttamaan aikaan. En niin että olisin voinut tai edes halunnut kääntää aikaa taaksepäin ennen järistystä. En todellakaan. Minun oma olemassa oloni riippui siitä, että se aivan "ihana" demoni isäni raiskaisi äitini. Isä katoaisi ja äiti saisi minut: pennun jota inhosi koska muistutin isääni. Sitten kuvioihin tulisi uusi isä ja sen jälkeen pikku veljeni Dreamteller, jossa oli myös jotain vikaa. Ja siinä oli koko soppa valmiina. Tai ehkä siitä puuttui vielä se, että minä murhasin äitini ja isäpuoleni. Dreamtelleristä en nykyisin tiedä. Missä hän mahtaa olla? Elossa vai kuolleena? Vai ehkä zombina? Hänellä ei koskaan oikein ollut elämän edellytyksiä.
Jatkoin tätä hiljaista kuivaa katua eteenpäin ja kurkkuni alkoi jo olla kuiva. Polkuanturani olivat raapiutuneet lähes verille pitkän matkani aikana. Minä en asunut missään. Kiertelin tätä maata etsien aina vain vaativampaa taistelua, humalaa tai naaraita. Se sopi minulle parhaiten. Silti itsepetosta oli se kun sanoin ettenkö olisi pitänyt silmiäni auki Dreamtellerin suhteen. En tahtonut enää välittää ja silti...