The world we used to know has changed (ketju on tauolla)
May 12, 2017 13:02:21 GMT 1
Post by Inyah on May 12, 2017 13:02:21 GMT 1
Cherry
// Tseh tseh nilkki-koira ja Chuhonine ~
Paniikki. Ihmiset ja eläimet olivat paniikissa jonkin ihmeellisen tärinän heiluttaessa vankkaa pilvenpiirtäjää. Olin hämmentynyt ja hyvin peloissani. Ihmiseni yritti ottaa minut hihnaan, mutta ei onnistunut. Hän kaatui kovasta ja yllättävästä tärähdyksestä. Peräännyin pelokkaana kohti kodin turvaa. Emäntä puhui jotain surullisen hädissään, mutta en ymmärtänyt hänen kieltään. En noita sanoja ainakaan. Hän yritti viittoa minua hänen luokseen. En uskaltanut vaikka hän yrittikin rohkaista minua. Maailma ei ennen ollut tärissyt tällä tavoin. Painuin kyyryyn häntä koipien välissä. En uskaltanut liikkua. Yllättäen jossain rasahti. En ehtinyt reagoida ääneen aiheuttajaan riittävän nopeasti. Tunsin kaatuvani ja satuttavan pääni. Viimeinen asia mitä näin oli emäntäni kauhistunut ilme. Hän itki. Silmissäni sumeni, enkä enään erottanut ihmistäni. Lopulta oli vain tyhjyys.
Päätäni särki. Raotin silmiäni, mutta näin sumeasti. Minun oli niin kauhea nälkä ja jano. Yritin nousta, mutta jokin esti sen. Nostin pääni ja katsoin miksi en saanut itseäni ylös. Jokin ihme kaapisto oli kaatunu osittain päälleni. Se ei ollut kovin iso. Aloin tajuamaan mitä oli tapahtunu. Kaapisto oli ilmeisesti tärinän voimasta kaatunut ja olin ollut sen tiellä. Ravistin päätäni ja aloin yrittämään puskea etujaloillani eteenpäin. Se oli työlästä, mutta onnistuin viimein saamaan takajalta pois esineen alta. Kauan olin oikein makoillut tuossa tajuttomana? Takajalkoihin sattui kun viimein pääsin pystyyn. Pystyin kuitenkin hiljalleen ottamaan askeleita ovea kohti.
Meidän kotimme oli sotkuinen. Tavarat olivat tippuneet hyllyistä, peilit olivat rikki ja moni huonekalu kaatunut kumoon. Katsoin ympärilleni pelokkaana. Missä ihmiseni oli? Ulko-ovi oli raollaan. Kävelin hitaasti sitä kohti ja tuuppasin sen auki. Käytävä oli yhtä sekainen kuin meidän kotimme. Väistelin kaatuneita koriste-esineitä kohti portaikkoa. Se näytti olevan vielä ennallaan. Tassuttelin alas varovaisesti. Olin kovin hämmentynyt mitä oli oikein tapahtunut.
Jonkinajan päästä saavuin suureen eteiseen josta pääsisin ulkomaailmaan. Paikka oli autioitunut. Lasi-ikkunat ja ovet olivat särkyneet. Kyyristyneenä ja varovaisin askelin kuljin kohti rikkinäistä ovea. Ulkona kaikki näytti olevan kaaoksen vallassa. Autot olivat läjässä ja ne haisivat savulle. Puita oli kaatunut ja maa oli jostain kohdista repeytynyt auki. Tärisin pelosta. Mitä oli tapahtunut? Oli muutoin niin hiljasita, ellei lasketa jonkun kaukaisen auton hälytysääntä. Pian silmäni erottivat kauempaa hahmon. Toisen koiran. Valpastuin oitis ja tassuttelin koiraa kohti hieman varovaisin askelin. Tunsin tuon koiran. Se oli Lucy. Naaraskoira, jonka olin useasti tavanut lenkillä. Hän oli niin puhelias ja ystävällinen tapaus.
”Lucy! Hei Lucy!”, haukahdin iloisena. Naaras kääntyi hitaasti minua kohti. Kallistin päätäni kun näin naaraan lähempää. Lucy näytti jotenkin… huonovointiselta? Väsyneeltä? Elottomalta?
”Lucy..? Oletko kunnossa? Näytät jotenkin… no tuota…”, yritin olla mahdollisimman kohtelias nartulle. Nyt kun näin hänet lähempää näin kuinka hänen kaulaltaan oli lähtenyt suuri palanen ja hänen turkissaan oli jotain kuivunutta, punaista juttua. Mitä oli sattunut?
”Lucy… olen niin hämilläni. En ymmärrä mitä on tapahtunut…”, katsoin surullisena nartun harmaisiin silmiin. Niistä oli kadonnut se tietynlainen kiilto. Minua alkoi taas pelottaan. Lucy vain murahti matalasti ja nuuski ilmaa ympärillämme. Pian hän näytti hampaansa minulle ja yritti vaivalloisesti puraista minua. Otin muutaman askeleen taaksepäin.
”Mi-mitä sinä teet Lucy? Se olen minä… Cherry”, sanoin ääni väristen ja tuijotin narttua epäröiden.
// Tseh tseh nilkki-koira ja Chuhonine ~
Paniikki. Ihmiset ja eläimet olivat paniikissa jonkin ihmeellisen tärinän heiluttaessa vankkaa pilvenpiirtäjää. Olin hämmentynyt ja hyvin peloissani. Ihmiseni yritti ottaa minut hihnaan, mutta ei onnistunut. Hän kaatui kovasta ja yllättävästä tärähdyksestä. Peräännyin pelokkaana kohti kodin turvaa. Emäntä puhui jotain surullisen hädissään, mutta en ymmärtänyt hänen kieltään. En noita sanoja ainakaan. Hän yritti viittoa minua hänen luokseen. En uskaltanut vaikka hän yrittikin rohkaista minua. Maailma ei ennen ollut tärissyt tällä tavoin. Painuin kyyryyn häntä koipien välissä. En uskaltanut liikkua. Yllättäen jossain rasahti. En ehtinyt reagoida ääneen aiheuttajaan riittävän nopeasti. Tunsin kaatuvani ja satuttavan pääni. Viimeinen asia mitä näin oli emäntäni kauhistunut ilme. Hän itki. Silmissäni sumeni, enkä enään erottanut ihmistäni. Lopulta oli vain tyhjyys.
Päätäni särki. Raotin silmiäni, mutta näin sumeasti. Minun oli niin kauhea nälkä ja jano. Yritin nousta, mutta jokin esti sen. Nostin pääni ja katsoin miksi en saanut itseäni ylös. Jokin ihme kaapisto oli kaatunu osittain päälleni. Se ei ollut kovin iso. Aloin tajuamaan mitä oli tapahtunu. Kaapisto oli ilmeisesti tärinän voimasta kaatunut ja olin ollut sen tiellä. Ravistin päätäni ja aloin yrittämään puskea etujaloillani eteenpäin. Se oli työlästä, mutta onnistuin viimein saamaan takajalta pois esineen alta. Kauan olin oikein makoillut tuossa tajuttomana? Takajalkoihin sattui kun viimein pääsin pystyyn. Pystyin kuitenkin hiljalleen ottamaan askeleita ovea kohti.
Meidän kotimme oli sotkuinen. Tavarat olivat tippuneet hyllyistä, peilit olivat rikki ja moni huonekalu kaatunut kumoon. Katsoin ympärilleni pelokkaana. Missä ihmiseni oli? Ulko-ovi oli raollaan. Kävelin hitaasti sitä kohti ja tuuppasin sen auki. Käytävä oli yhtä sekainen kuin meidän kotimme. Väistelin kaatuneita koriste-esineitä kohti portaikkoa. Se näytti olevan vielä ennallaan. Tassuttelin alas varovaisesti. Olin kovin hämmentynyt mitä oli oikein tapahtunut.
Jonkinajan päästä saavuin suureen eteiseen josta pääsisin ulkomaailmaan. Paikka oli autioitunut. Lasi-ikkunat ja ovet olivat särkyneet. Kyyristyneenä ja varovaisin askelin kuljin kohti rikkinäistä ovea. Ulkona kaikki näytti olevan kaaoksen vallassa. Autot olivat läjässä ja ne haisivat savulle. Puita oli kaatunut ja maa oli jostain kohdista repeytynyt auki. Tärisin pelosta. Mitä oli tapahtunut? Oli muutoin niin hiljasita, ellei lasketa jonkun kaukaisen auton hälytysääntä. Pian silmäni erottivat kauempaa hahmon. Toisen koiran. Valpastuin oitis ja tassuttelin koiraa kohti hieman varovaisin askelin. Tunsin tuon koiran. Se oli Lucy. Naaraskoira, jonka olin useasti tavanut lenkillä. Hän oli niin puhelias ja ystävällinen tapaus.
”Lucy! Hei Lucy!”, haukahdin iloisena. Naaras kääntyi hitaasti minua kohti. Kallistin päätäni kun näin naaraan lähempää. Lucy näytti jotenkin… huonovointiselta? Väsyneeltä? Elottomalta?
”Lucy..? Oletko kunnossa? Näytät jotenkin… no tuota…”, yritin olla mahdollisimman kohtelias nartulle. Nyt kun näin hänet lähempää näin kuinka hänen kaulaltaan oli lähtenyt suuri palanen ja hänen turkissaan oli jotain kuivunutta, punaista juttua. Mitä oli sattunut?
”Lucy… olen niin hämilläni. En ymmärrä mitä on tapahtunut…”, katsoin surullisena nartun harmaisiin silmiin. Niistä oli kadonnut se tietynlainen kiilto. Minua alkoi taas pelottaan. Lucy vain murahti matalasti ja nuuski ilmaa ympärillämme. Pian hän näytti hampaansa minulle ja yritti vaivalloisesti puraista minua. Otin muutaman askeleen taaksepäin.
”Mi-mitä sinä teet Lucy? Se olen minä… Cherry”, sanoin ääni väristen ja tuijotin narttua epäröiden.