I'll do my everything to bring back our normal world!
May 7, 2017 11:50:02 GMT 1
Post by Inyah on May 7, 2017 11:50:02 GMT 1
Chigaru
// yksinpeli
Maailma oli mennyt sekaisin. Pois raiteiltaan. Muuttunut epäluonnolliseksi. Muistin vieläkin sen päivän kun maa jolla kävelin repesi ja tärisi kuin viimeistä päivää. Itseasiassa, se oli maailman viimeinen päivä - maapallon viimeinen normaali päivä. Nyt sillä kävelee epäkuolleita ja muite epäluonnollisia otuksia. Ihmiset olivat kadonneet. En tiedä minne. Eikä minua edes kiinnostanut ne kaksijalkaiset niin paljon, että edes välittäisin. Se oli vain outoa. Niitä löytyi ennen joka nurkasta minne ikinä menitkin. Vaikka maailma oli muuttunut oli siinä vielä sentään jotain kaunista. Katsoin pehmeältä pediltäni komeaa näköalaani. Aamuaurinko oli nousemassa. Olisi voinut luulla, että kaikki oli ennallaan. Mutta ei. Pystyin vain toivomaan, että tämä oli vain pahaa unta. Nousin pedilläni ja venyttelin lihaksiani. Auringonsäteet kävivät pian liian kirkkaiksi ja jouduin ravistelemaan päätä yllättävän häikäisevästä valosta. Loikkasin alas ja suunatasin kohti ovea venytellen nyt jalkojani. Nappasin mukaani tärkeän puolustuksen, sirpin.
Kävelin sotkuista käytävää pitkin kohti toista huonetta jossa rakas siskoni, Chione, majaili. Chione, joka ei ollut enään entinen itsensä. Olimme kokeneet kovia pentuina ihmisten luona ja siskoni.. hän joutui niiden saastojen hakattavaksi, mikä vammautti tärkeimmän asian elämässäni. Vaikka hänen turvassa pito oli työälästä, minun oli pakko suojella häntä. Chione oli ollut alusta asti kanssani. Olimme kokeneet kaiken yhdessä. En voinut hylätä häntä... en vielä. Tuuppasin kuonollani natisevan oven auki. Kaunis Chione makasi sohvalla unisena. Hymyilin, vaikka osittain hänen näkeminen tekikin minut surulliseksi. Ennen hän oli niin järkevä. Viisas ja pirullinen narttukoira. Nyt Chione käyttäytyi kuin vajavainen pentu. Toivottavasti ne paskiaiset olivat kuolleet!
Lähdin hiljaa kohti alakertaa, jossa muutama tärkeä koira laumassani oli jo aamiaisen kimpussa. Laskin aseeni maahan ja kävin kiinni minulle tarkoitetun paistin kimppuun. Chione saisi osansa kyllä.
"Huomenia pomo", suuri uroskoira tervehti möreällä äänellään. Loput nyökkäsivät tervehdykseksi, olivat niin nälkäisiä. En välittänyt. Nämä urokset olivat luotettavia ja vahvoja koiria. Annoin heille mahdollisuuden kermaiseen elämään asemassaan.
"Onko mitään uutta?", kysyin puraisten makoisan palan paististani. Katsoin sitten uroksia vastausta odottaen.
"Kaikki on kuten pitää, pomo. Pari kuollutta käveli sataman lähellä, mutta ne hoidettiin nopeasti päiviltä", yksi koirista vastasi. "Ei menetyksiä"
"Hyvä", tokaisin ja revin viimeisen makoisan palan ateriastani. "Muistakaa, tämä on Chionin", katsoin jokaista kylmänviileästi johon nuo nyökkäilivät. Urokset tiesivät osittain minun ja siskon historiasta, joten nuo eivät sanoneet asiaan mitään vastaan.
Nappasin aseeni suuhun ja kävelin suurien ulko-ovien luokse, jossa pari vartijaa tervehti minua. Nyökkäsin ja jatkoin matkaani kivitetylle reunukselle. Portaat veivät alas, mutta jäin paikalleni seisomaan ja katsomaan kaupunkiani. Lauma alkoi heräilemään pikkuhiljaa ja kävi alkoivat päivän askareisiinsa. Hymähdin tyytyväisenä. Kaikki oli kunnossa toistaiseksi. Meillä oli tärkeä tehtävä. Tuoda meidän maailmamme takaisin ja tuhota kaikki epäluonnollinen.
Ja aioin tehdä kaikkeni, että saamme takaisin normaalin maailmamme.
// yksinpeli
Maailma oli mennyt sekaisin. Pois raiteiltaan. Muuttunut epäluonnolliseksi. Muistin vieläkin sen päivän kun maa jolla kävelin repesi ja tärisi kuin viimeistä päivää. Itseasiassa, se oli maailman viimeinen päivä - maapallon viimeinen normaali päivä. Nyt sillä kävelee epäkuolleita ja muite epäluonnollisia otuksia. Ihmiset olivat kadonneet. En tiedä minne. Eikä minua edes kiinnostanut ne kaksijalkaiset niin paljon, että edes välittäisin. Se oli vain outoa. Niitä löytyi ennen joka nurkasta minne ikinä menitkin. Vaikka maailma oli muuttunut oli siinä vielä sentään jotain kaunista. Katsoin pehmeältä pediltäni komeaa näköalaani. Aamuaurinko oli nousemassa. Olisi voinut luulla, että kaikki oli ennallaan. Mutta ei. Pystyin vain toivomaan, että tämä oli vain pahaa unta. Nousin pedilläni ja venyttelin lihaksiani. Auringonsäteet kävivät pian liian kirkkaiksi ja jouduin ravistelemaan päätä yllättävän häikäisevästä valosta. Loikkasin alas ja suunatasin kohti ovea venytellen nyt jalkojani. Nappasin mukaani tärkeän puolustuksen, sirpin.
Kävelin sotkuista käytävää pitkin kohti toista huonetta jossa rakas siskoni, Chione, majaili. Chione, joka ei ollut enään entinen itsensä. Olimme kokeneet kovia pentuina ihmisten luona ja siskoni.. hän joutui niiden saastojen hakattavaksi, mikä vammautti tärkeimmän asian elämässäni. Vaikka hänen turvassa pito oli työälästä, minun oli pakko suojella häntä. Chione oli ollut alusta asti kanssani. Olimme kokeneet kaiken yhdessä. En voinut hylätä häntä... en vielä. Tuuppasin kuonollani natisevan oven auki. Kaunis Chione makasi sohvalla unisena. Hymyilin, vaikka osittain hänen näkeminen tekikin minut surulliseksi. Ennen hän oli niin järkevä. Viisas ja pirullinen narttukoira. Nyt Chione käyttäytyi kuin vajavainen pentu. Toivottavasti ne paskiaiset olivat kuolleet!
Lähdin hiljaa kohti alakertaa, jossa muutama tärkeä koira laumassani oli jo aamiaisen kimpussa. Laskin aseeni maahan ja kävin kiinni minulle tarkoitetun paistin kimppuun. Chione saisi osansa kyllä.
"Huomenia pomo", suuri uroskoira tervehti möreällä äänellään. Loput nyökkäsivät tervehdykseksi, olivat niin nälkäisiä. En välittänyt. Nämä urokset olivat luotettavia ja vahvoja koiria. Annoin heille mahdollisuuden kermaiseen elämään asemassaan.
"Onko mitään uutta?", kysyin puraisten makoisan palan paististani. Katsoin sitten uroksia vastausta odottaen.
"Kaikki on kuten pitää, pomo. Pari kuollutta käveli sataman lähellä, mutta ne hoidettiin nopeasti päiviltä", yksi koirista vastasi. "Ei menetyksiä"
"Hyvä", tokaisin ja revin viimeisen makoisan palan ateriastani. "Muistakaa, tämä on Chionin", katsoin jokaista kylmänviileästi johon nuo nyökkäilivät. Urokset tiesivät osittain minun ja siskon historiasta, joten nuo eivät sanoneet asiaan mitään vastaan.
Nappasin aseeni suuhun ja kävelin suurien ulko-ovien luokse, jossa pari vartijaa tervehti minua. Nyökkäsin ja jatkoin matkaani kivitetylle reunukselle. Portaat veivät alas, mutta jäin paikalleni seisomaan ja katsomaan kaupunkiani. Lauma alkoi heräilemään pikkuhiljaa ja kävi alkoivat päivän askareisiinsa. Hymähdin tyytyväisenä. Kaikki oli kunnossa toistaiseksi. Meillä oli tärkeä tehtävä. Tuoda meidän maailmamme takaisin ja tuhota kaikki epäluonnollinen.
Ja aioin tehdä kaikkeni, että saamme takaisin normaalin maailmamme.